Mun vanhemmat valittaa mulle tosi usein siitä, etten usein hengaa mun kavereitten kaa missää. Suurin osa mun kavereista on menny opiskelee ja asuu kaukana, osa tulee vaa viikonloppuisin takas tänne jos silloinkaa. En harrasta mitään missä voisin tutustuu mun ikäsiin ihmisiin, työkaverit on usein mua vanhempia eikä niistä tuu mun kaa ystäviä, ja en siis ite käy mitään koulua tällä hetkellä.
Mua itteäni ei kuitenkaa usein haittaa, etten oikee näe ihmisiä ja oo kavereitten kaa. Tykkään viettää aikaa yksin ja keskittyy tekemään asioita mistä tykkään. Mulle riittää ett nään kavereita kerran viikossa, jos sitäkää. Oon ollu tällanen jo monta vuotta, mutta silloin kävin viel kouluu ja näin ihmisii lähes joka päivä.
Oon kyll huomannu, että vaikka mä en oo itteni mielestä kauheen yksinäinen tai surullinen, nii ainaki koen kateellisuutta monii mun kavereita kohtaan. Ne on opiskelemassa uudessa paikassa, tapaa uusia ihmisiä ja alottaa uuden luvun niitten elämässä. Sillä välin mä oon samassa paikassa, kotona, enkä pysty missään tapaa uusii ihmisii. Must välil tuntuu, etten viitti ees kysyy niiltä jos ne haluis tavata joku päivä, ku niillä on nyt uusia kavereita, ei ne mua tarvii. Oon muutenki yleensä ollu se, joka keksii jotain tekemistä ja kysyy muilta jos ne haluis hengaa jossain, enkä aina ite jaksais olla se henkilö.
Onko huono asia, etten näe tarpeelliseks kauheesti viettää aikaa mun kavereitten kaa, ku tykkään olla yksin?
