Kaikkialla toitotetaan että terveillä ihmisillä on unelmia, että ihminen voi psyykkisesti hyvin kun on juttuja joita tavoitella/haluta, ilman haaveita vaipuu toivottomuuteen, jne. Mutta minä en löydä itselleni minkäänlaista unelmaa. Tuntuu, että minulla on jo kaikki mitä tarvitsen/haluan. Kotini on juuri minulle sopiva, rahatilanne on sen verran hyvä että voin välillä ostaa myös ”turhaa” tavaraa tai vaikkapa hieronnan pakollisten menojen lisäksi, fyysinen vointi on ok, psyykkinen vointi on ok, minulla on sukulaisia joihin pidän yhteyttä ja joiden kanssa vietän aikaa(he ovat tavallaan kavereitani), käyn viikottain harrastuksessa, minulla on silloin tällöin mahdollisuus käydä lomalla, saan sukulaisten lemmikeiltä aitoa hellyyttä ja kosketusta… Tuntuu, ettei minulta puutu mitään olennaista. En halua enempää ihmissuhteita, kumppania, lapsia, omaa lemmikkiä, arvostettua työtä, omaa taloa, mainetta&kunniaa, rikastumista, vaikutusvaltaa, tms. Toki muutama miljoona ekstrarahaa mahdollistaisi velallisten sukulaisten auttamisen(muiden onnea ja vakaata elämää on kiva seurata), ja itselleni vaikkapa laajemman reissaamisen ympäri maailmaa(mutta olen melko varma että siihenkin kyllästyisi lopulta ja palaisin vanhaan rentoon rutiiniin). Plus ei ole mahdollista saada rahapottia kun en edes lottoa tai mitään, joten ei kiinnosta kuvitella semmoista, se tuntuisi ajanhukalta. Käytän mielikuvitustani mieluummin lukemalla(matkustan lukiessani ilmaiseksi ajassa ja paikassa ja vaihdan hahmoani/näkökulmaani: koen lentämisen lohikäärmeellä, avaruuden painottomuuden, 1800-luvun siirtolaisten vaikean arjen, ruton kauhut, vedenalaisen maailman, jne, ihan vain kotisohvalla istuksimalla). Onko tämä tilanteeni ok vai olenko jotenkin ongelmainen? Jotenkin aina puhutaan negatiivissävytteisesti nuorista joilla ei ole mitään unelmia, ikään kuin se olisi tie tuhoon...