Mahani on ollut parin viikon ajan vähän kipeä. välillä tuntuu siltä kuin olisi ilmavaivoja ja välillä siltä kuin olisi nälkä. Valkovuotoni alkoi myös runsastua paljon. Muutama päivä sitten käydessäni vessassa huomasin pikkuhousuissani pari pientä rusehtavaa läikkää. Kävin laittamassa siteen, mutta siihen ei tullut enää muuta kuin yksi pieni läikkä ja vesassa pyyhkiessä paperiin tuli pari punaista viirua. Seuraavina päivinä ei tullut enää mitään. Ei myöskään valkovuotoa. Olin vain tosi väsynyt ja reisiä ja nivusia vihloi(liittyykö jotenkin menkkoihin?). Tänään valkovuoto kuitenkin jatkuin mutta maha on vieläkin kipeä. Alkoiko mulla nyt siis menkat vai mitä?

Hei! Eli ihastuin vuos, pari sitte mun luokkalaiseen poikaan. Meillä on samoja kiinnostuksen kohteita, se on tosi mukava jne. Kerättyäni kaiken rohkeuteni alettiin puhumaan pikku hiljaa enemmän whatsapissa touku-kesäkuussa tänä vuonna. Se meni sit siihen et kyseltiin melkeen joka päivä kesän ajan "Mitäs teet?" Ku ei kumpikaan keksiny oikeen muuta puhuttavaa :,D Sitte ku koulut alko nii Yhteisen kaverimme (Asuu kaukana meistä, tutustuttiin siihen netissä ku koululla oli joku projekti...) avustuksella alettiin seurusteleen. Se sano et tykkää musta ja mä sitte kysyin et ollaanko yhessä jne... Ei olla kuitenkaan kertaakaan tehty mitään niiku vapaa-ajalla, ei paljo puhuta mistään sillee avoimesti, ei olla ees pidetty käsistä kii tmtn. Oon ruvennu miettiin et oisko vaan parempi erota, tartten parisuhteessa läheisyyttä ja avoimmuutta. Tuntuu et ei tää vaa toimi. En vaa tiiä mitä sanosin sille, se on mahtava tyyppi ja kyl mä sen kaa haluaisin olla mutta ei me oikeen tehä mitään jne... Miten voisin sanoa sille et haluan erota?

Hei! Hiihtoloma alkoi, vihdoin hieman omaa rauhaa. Sunnuntaina tosin heräsin keskellä yötä hirveään vatsakipuun. Ei kyllä ollut mitään menkkakipuja, siitä olen varma. Kierin paikoillani jonkun tunnin kunnes kipu vihdoin hellitti. Sen jälkeen joka ilta tyhjästä iskenyt hirveä päänsärky. Kärsin kyllä melkein päivittäin lievästä päänsärystä mutta nyt menee tottumukseni yli.
Pitäisikö käydä tarkastuttamassa asia vai onko tähän joku hyvä selitys?

Elikkäs... Ajattelinpas ekana, että "Eeii, emmää pistä..." mutta laitanpas kummiskin. Olen synnynnäisesti nainen, tyttö, semmonen vaginan omistava yksilö, ja suunnilleen 10- vuotiaana (nyt olen 15v) huomasin olevani erilainen, transsukupuolinen; kauan aikaa sain mietiskellä itseni kanssa, että 'Kukas sää oot' ja parin vuoden mietiskelyn ja hyväksynnän jälkeen pääsin lopputulokseen, että "Ei hemmetti, en mä tyttö ole". 2016, yhdestoista lokakuuta, kerroin äidilleni tästä. Otti asian, sanotaanko, "neutraalisti", muttei selvästikään ollut kovin "järkyttynytkään" silloin. Minulla oli toki ystäviä, joille olin jo aikaisemmin voinut puhua asiasta, on edelleenkin.
Mutta nyt, vuotta myöhemmin; Mitään hyvää ei ole tapahtunut. Olisikohan noin kaksi kuukautta sitten kotona tapahtunut pieni "perhetapaaminen" jossa isäni totesi kutakuinkin näin; "Saat olla kuka oot, mutta meidän talossa - niin kauan kuin asut täällä ja olet alaikäinen - tapahtuu niinkuin me sanomme ja käyttäydyt meidän normiemme mukaan. 'Maassa maan tavalla' " . Eli isäni tarkoitti suurinpiirtein, että "saan ajatella itsestäni mitä haluan, mutta heille olen mitä he haluavat minun olevan" . Tämä masensi aika kovasti. On kivuliasta todeta, että parhaan ystäväni äiti on hyväksyväisempi, kuin omani... Kouluni terveydenhoitaja kehuu rohkeaksi ja kaikkea, mutta pelkään jatkuvasti. "Joudunko elämään tässä tilanteessa koko loppuelämäni? " , "Voinko hankkia mitään hoitoja, ilman etteivät vanhempani hylkää minua?" , "Pystynkö hyväksymään itseni? ".
Voisin jotenkin sietämään ajatuksen, etteivät vanhempani vain halua tämmöistä "epänormaalia" käytöstä heidän kotiinsa, mutta yksi pahimmista asioista on, että he vitsailevat/vihjaavat aiheesta jatkuvasti; Lyhyiden hiuksieni, maskuliinisten vaatteiteni ja käytökseni takia kotona minua on kutsuttu "rekkalesboksi", viimeksi tänään ruokapöydässä. Äitini myös neidittelee minua useasti, vaikka olen hänelle sanonutkin, etten ole "neiti". He muotoilevat syntymänimestäni tyhmiä muunnoksia,nyt esimerkkinä vaikka "Hannasta" "Hannu" ja vastaavaa.
On pieniä asioita, jotka kuitenkin oudolla tavalla saavat minut iloisemmaksi. Esim. eräänä päivänä jonossa isäni kanssa, takana oleva rouva kommentoi "On kyllä poika ihan isänsä näköinen" ja katsoi meidän suuntaamme. Isäni ei sanonut mitään, luultavasti vain, ettei olisi nolostuttanut rouvaa kertomalla "Ei, kun hän on tyttäreni"... Toinen tapahtuma, ironisesti kirkossa; Edessäni istuva pikku-tyttö tiiraili koko ajan taaksepäin minuun ja pikkuveljeni suuntan. Hetken päästä äitinsä totesi meille "On se hyvä että teidän pojat viihdyttää, ettei pian tylsistyisi" . Jo noin pienet asiat nostattavat olotilaani, mutta heti kotona, olen kuin ei-tahdottu vieras. En voi olla oma itseni, minulle on niin sanottu päi naamaa...
Olen harkinnut jonkinlaisen lääkärin tai terapeutin/psykologin puheille mennä, mutten kyllä tiedä, mistä sellaista löytää.. Olen myös liian epäitsevarma, että menisin asiasta äidiltäni kysymään; Hän on kertonut että transsukupuolisuuteeni liittyvistä asioista hän ei maksa (jolloin hän tarkoitti lähinnä mainitsemaani binderiä, tasaisten rintojen saamiseen, jota hän ei ollut valmis maksamaan). Myös tuumailin kouluterveydenhoitajalle sanoa jotakin, vähän niinkuin check-up asioista.. Pelkään, että jos sanon joistakin nääistä asioista, saattaa kyseessä olla sossut. Paras ystäväni on vihjaillut jo hetken, että vanhempani ovat "verbaalisti väkivaltaisia" tai sellaista.. Rakastan vanhempiani, kaikesta huolimatta. He ovat ruokkineet minut ja antaneet harrastuksiin rahaa ja hankkineet joitakin pyytämistäni asioista, mutta tuntuu vain etteivät he "oikeasti" hyväksy eivätkä välttämättä ymmärrä minua ollenkaan. Hassua oli, että äitini niin kertoi, että "hän hyväksyy, koska tuntee erään henkilön, joka on samassa tilanteessa kuin minä" ja että hänellä on luultavasti enemmän homo-kavereita kuin minulla. Haluaisin vain sanoa, että jos joku muukin on trans, ei hän välttämättä ole minä, ja että meillä on aivan samat ideat itsestämme. Transsukupuolisuus on laaja ja monipuolinen käsite, vain että "tunnet" jonkun transihmisen, ei se tee sinusta "hyväksyvää ja ymmärtävää". Koska todellisuudessa, äitiäni ei ole kiinnostanut oma tarinani itsestäni.. Hän on vain olettanut että se on "vaihe" joka lähtee hieman puhumalla läpi. Aina, kun haluan nostaa tämän aiheen esille, äitini herpaantuu, toistaen aina samaa "muttakun minä ymmärrän, ja minulle on vaikeaa äitinä". Sen uskon. Ei varmasti ole helppoa, kun lapsesi kertoo olevansa transsukupuolinen. Mutta valaistakseni, ei ole paljon kummempaa sekään, kun kotona sinua lesbotelllaan ja kutsutaan aivan tyhmillä nimillä. Paras ystäväni on muutaman kerran 'haukkunut' äitiäni kusipääksi (vain minun kuullen kylläkin).
Haluaisin siis hieman, jotain vinkkiä. Menisinkö terkkarille, puhuisinko vanhemmilleni, olisinko vaan hissukseen..? Terveydenhoitaja on ainoa toinen "ammattilainen" kenelle olen kertonut. Terkkarini oli kuitenkin kovin kannustava ja tahtoi - äitiänikin enemmän- kuulla minusta lisää ja ajatuksistani ja unelmistani.. Joskus olen tullut siihenkin pisteeseen, ajatellut itselleni "Onko tämä edes sen arvoista..? Jaksaako sitä oikeasti?" ja ajatellut kovin pitkään syviä aatteita..
Ja kaikille semmonen; Uskalla olla oma ittes. Se on sen arvoista. Elä anna muiden sanoa sulle, kuka sun täytis olla, ja kuinka sun täytyis käyttäytyä. Koska mä en uskaltanu. Ajattelin jo tän vuoden alussa vihdoinki sanoa vaan "Paskat" ja tehdä mitä huvitin; näyttää miltä näytän, puhua miten puhun, jos joku neiditteli, kertoisin heille, että olen poika, enkä haluaisi enää tulla kutsutuksi syntymänimelläni. Mutta tuntuu että tuo kaikki on kaukana, enkä uskalla tarttua siihen. Myös kiusatuksi tulemisen pelossa, kaikki tuommoinen on jäänyt vaan haaveeksi...
Kiitos nyt etukäteen ja toivon että saan jonkinlaisen vastauksen.